Barbara Voors: Sisaresi
16.03.2003
[15] Minä siivoan rakkauden ulos elämästämme ja se vaatii vain harvoja repliikkejä, niin hävyttömän harvoja. Rakkaus vaatii pehmeyttä ja hyvää muistia, jotta pystyisi pitämään syyn lupauksiinsa elossa. Viime kuukausina olen antanut rakkauselämämme vaipua unohduksiin.
[34] Silmälasit yöpöydällä,
vesilasi vieressä, vaivihkainen hipaisu sänkisellä poskellasi
ja sitten: uni. En tiennyt että meidän on muistutettava
toisiamme rakkaudesta, muistutettava että olemme liittolaisia, parhaat
ystävät, pyytää toisiamme kertomaan kuinka tapasimme,
annettava toisillemme syy suudella toisiamme joka päivä. En
tiennyt että rakkaus, ja elämä, vaatii hyvää
muistia.
- Hyvää yötä, kulta.
- Hyvää yötä.
[59] Mitä vakavampi asia on, sitä enemmän täytyy nauraa. Hän sanoo oppineensa sen kerran Sambiassa. Hän on opettanut minut katsomaan itseäni ulkopuolelta, saanut minut hillitsemään itseni ennen kuin on liian myöhäistä, ja sen sijaan että tuntisin itseni uhatuksi olenkin tuntenut itseni vapautuneeksi. Olemme nauraneet kauhun elämästämme.
[88] Tiedän että on asioita jotka minun pitäisi voida sanoa. Mutta kuinka se käy päinsä tässä läpitunkemattomassa äänettömyydessä? Ajattelen kokouksia, omaa osallistumistani ja muutoksen toiveita. Miksen koskaan sano mitään silloin kun on sanomisen paikka? On helppoa julkistaa ihanteensa samoin ajattelevien seurassa, soihtujen alla, mutta kun on yksin? Enkö minä ole muuta kuin ihminen joka värjäytyy ympäristönsä mukaan kuin kameleontti?
Ajattelen matkoja Desiréen kanssa, rahoja joita olemme käyttäneet, mihin saman lajin rahoja käytetään, millä ne tienataan. Tunnen palan kurkussani. Täytyyhän minun saada protestoida ainakin lievästi? Lievästi?
[148] Vilaukselta näen peilikuvani ikkunaruudussa. Näytän kauhistuneelta. Käännän pääni pois ja sitten katson uudelleen. Ei kai ihmisiä voi tavata kun on tuollainen ilme? Sitä ei luultavasti pidettäisi vieraanvaraisena. Hengittelen syvään ja rauhallisesti, suljen silmäni ja painan kädet vasten vatsaani, annan ajatusten vaeltaa.
[203] - Klara rakas,
minä olen paljon muutakin kuin se minkä sinä näet.
Minä olen paljon muutakin.
- Ymmärrän sen, Klas.
- Mutta?
- Miksi en sitten näe sitä?
[284] Kaikki mitä olen sanonut on ollut oikein. En vain tiedä, jaksanko osoittaa sen kerran toisensa jälkeen, sillä tavalla kuin tähän asti olen tehnyt. Tunnen itseni vanhaksi ja olen unohtanut, mitä sana vuorenvarma tarkoittaa.
[293] On kohtalokasta yrittää muuttaa jotakuta ihmistä, silloin se ihminen tajuaa, mikä hän todella on. Osoittamalla minulle, millainen minusta saattaisi tulla, tuomitsit sen ihmisen joka minä olin. Niin yksinkertaista se on. Sait minut häpeämään itseäni.
