Osamu Dazai: Tsugaru - kulkija käy kotona
10.04.2003
[13] Äidinkielenopettaja oli kerran tunnilla kertonut meille oppilaille siitä: meidän jokaisen oikean jalan pikkuvarpaaseen on solmittu näkymätön punainen lanka, suikerteleva ja venyvä, jonka toinen pää on solmittu jonkun tytön samaan varpaaseen. Joudummepa tytöstä kuinka kauas tahansa, lanka ei koskaan katkea, ja tulemmepa häntä kuinka lähelle tahansa, vaikka sitten tapaisimme kadulla, se ei koskaan sotkeudu; juuri nuo tytöt on tarkoitettu meidän vaimoiksemme.
Kun kuulin tämän tarinan ensi kerran innostuin siitä niin että kotiin palattuani kerroin sen heti veljelleni. Puhuimme siitä tuonakin iltana aaltojen loisketta ja lokkien kirkaisuja kuulostellessamme. Mitä sinun vaimosi mahtaa juuri nyt tehdä, kysyin veljeltäni; hän ravisteli laiturin kaidetta molemmin käsin pari kolme kertaa ja sanoi sitten hämillisesti: kävelee puutarhassa.
[40] "Minä kuitenkin pidän sinua sydänystävänä" - suustani pääsivät nämä törkeät, epäkohteliaat, ylemmyydentuntoiset, teatraaliset, itserakkaat sanat. Heti ne lausuttuani aloin vääntelehtiä kiusaantuneena. Eikö sitä voinut millään muulla tavalla ilmaista?
[41] Entisinä aikoina olisin kysäissyt kepeästi "Mitä jos lähtisit mukaani Kanitaan", mutta jopa minäkin olen tainnut iän karttuessa oppia pidättyväisyyttä, tai sitten - ei, lopetan selittelyn tähän. Me olemme kumpainenkin varttuneet aikuisiksi. Aikuiset ovat yksinäisiä. Vaikka he rakastaisivat toisiaan, heidän täytyy olla varovaisia ja käyttäytyä hyvin. Miksi heidän täytyy olla varovaisia? Vastaus on aivan yksinkertainen: koska heidät on aivan liian usein petetty ja häpäisty. Ensimmäisen opetuksensa nuoruudesta aikuisuuteen varttuva saa oivaltaessaan että ihmisiin ei voi luottaa. Aikuinen on petetty nuori. Kuljin vaiti.
[51-52] Näin siis kuitenkin tulin ilmaisseeksi avuttomat tunteeni, vaikka olin päättänyt pidättäytyä siitä. Teoriani ovat sekasortoisia enkä usein itsekään tiedä mitä tarkoitan. Joskus jopa valehtelen. Siksi vihaan tuntemusteni selittämistä. Jostakin syystä se tuntuu minusta viheliäisen läpinäkyvältä pöyhkeilyltä ja saa minut vain punastumaan häpeästä. Vaikka tiedän että jälkeenpäin kadun sitä katkerasti, kankea kieleni alkaa kiihtyessäni läjähdellä ruoskan tavoin ja huulet töröllä suollan suustani kaiken maailman epäolennaisuuksia, niin että herätän keskustelukumppaneissani pikemminkin sääliä kuin ylenkatsetta - tämäkin näyttää kuuluvan surkeaan kohtalooni.
[62-63] Kanrankukkulan kirsikankukat olivat juuri parhaimmillaan. Ne kukkivat tyyninä ja herkkinä, sana rehevä ei sovi kuvaamaan niitä. Terälehdet olivat ohuen läpikuultavia, kukat vaikuttivat yksinäisiltä, kuin ne olisi pesty lumella.
[71] Päätin mennä. Lakkasin miettimästä päälakeni muotoa. Tarkemmin ajatellen S. oli epäilemättä tarkoittanut sen vitsiksi. Ei pidä murehtia tuollaisia mitättömiä pikkuasioita, vaikka olisi epävarma ulkonäöstään. Kysymys ei oikeastaan olekaan ulkonäköni puutteista: ehkä minulta puuttuu nimenomaan itsevarmuutta.
[87] "Jotkut asuvat hiekka-aavikollakin", N. sanoi nauraen. "Kiukutteleminen ei auta yhtään. Sitä paitsi tällainen ilmasto kasvattaa ihmisiin aivan omanlaisiaan lämpimiä tunteita."
[103-104] "Entä
jos juotaisiin sen verran vain ettei tulla humalaan?"
kysyin N:ltä.
"Jos juodaan, tullaan humalaan", N. sanoi oppimestarin ilme
kasvoillaan. "Pitäisiköhän meidän jäädä
ensi yöksi Mimayaan?"
"Hyvä ajatus. Vietätte tänään kiireettömän
päivän Imabetsussa. Mimayaan pääsee kävellen,
mitä se nyt kestäisi, vetelehtimällä ehkä tunnin.
Sinne on helppo kävellä vaikka olisi kuinka juovuksissa",
ehdotti myös M.
Päätimme yöpyä Mimayassa ja aloimme juoda.
[135] Näin selittää tohtori Kida yksinkertaisesti ja nasevasti. Yleensäkin selitykset ovat sitä parempia mitä yksinkertaisempia ja nasevampia.
[148] Uuvun aina Kanakin synnyinkodissani. Tiedän kyllä saavani myöhemmin kärsiä siitä, että kirjoitan näin. Mies, joka kirjoittaa omaisistaan ja joka toimeen tullakseen myy sen mitä heistä kirjoittaa, kantaa niin pahan karman taakkaa että jumalat riistävät häneltä kodin. Kukaties minun on lopulta harhailtava kuolemaani asti sinne tänne ja rakkaasta synnyinkodistani kaihoisia unia nähden nukuttava milloin missäkin tokiolaisessa hökkelissä.
[153] "Minäkin haluaisin olla, miten sen nyt sanoisi, no vaikka mallikirjailija, joka hullun tavoin omistaa koko elämänsä yhdelle päähänpinttymälle, mutta turhamaisuuteni tähden olen jäänyt järkeväksi ja omahyväiseksi eikä minusta koskaan tule mitään erikoista.
[171] En usko, että veljeni on vieläkään antanut minulle anteeksi sitä, mitä silloin oli tapahtunut. Voi olla ettei hän anna sitä anteeksi eläessään. Säröilevälle savikupille ei voi tehdä mitään.
[189] Arvelin että saisin ehkä kuulla tältä tarjoilijattarelta joitakin vanhoja kertomuksia, mutta juuri silloin huoneeseen ilmestyi lihava nuori nainen jonka piti koko ajan keksiä merkillisen teennäisiä sutkauksia. Se oli minusta sietämättömän vastenmielistä. Mies olkoon suora ja vilpitön, ajattelin, ja sanoin: "Kuulehan, voisitko mennä alakertaan?"
Annan lukijoilleni hyvän neuvon: ravintolassa mies älköön puhuko suoraan ja vilpittömästi. Sain katua karvaasti.
[204-205] Pääni oli utuinen. Krapulainen olo. Haikara-chõn talossa minun ei ollut tarvinnut pelätä ketään: olin juonut yöllä hieman liikaa. Otsani valui tahmeaa hikeä. Aamuaurinko paistoi raikkaana vaunuun, jossa minä olin ainoa likainen, saastainen, pilaantunut: kaikin puolin sietämätön tunne. Vaikka tunnen tällaista itseinhoa aina kun olen juonut liikaa, vaikka olen kokenut sen tuhansia kertoja, ei vieläkään tee mieleni lopettaa juomista. Ihmiset vähättelevät minua, koska juominen on heikkouteni. Ellei maailmassa olisi alkoholia minusta kukaties olisi kehittynyt pyhimys - järjetön ajatus, mutta pohdin sitä täysin vakavissani tuijotellessani junan ikkunasta Tsugarun tasankoa.
[213] Kohtalo oli siis minua vastaan. Oli ehkä vain soveliasta jatkoa elämäni tähänastisille tökeryyksille että matkustettuani pitkän matkan tänne asti ja saatuani oitis selville missä Take nykyisin asui joutuisin palaamaan kotiin tapaamatta häntä. Kaikki haltioituneet suunnitelmani johtavat poikkeuksetta tällaiseen musertavaan lopputulokseen.
