Nani Power: Yöryömijät
24.01.2003
[16] Minä olen aina sillalla, ajattelee Ito, olen aina ulkolaidalla, juopunut metakka jossain tien varrella.
[24] Hän valmistautuu tekemään riisiä. Pelkkää gohan-sanaa voi käyttää aterian asemesta. Se on perusaines, kaiken lähtökohta. Sitä on jättikokoisessa metallisaavissa. Kansi kumahtaa matalasti kuin temppelin gongi kun hän nostaa sitä. Jos hän kääntyisi kelloon päin, hän näkisi sen olevan puoli viisi, täsmälleen samalla hetkellä, joka iltapäivä tämä gongi, seuraavat minuutit toistavat samaa kaavaa ja ääniä, riisin mittamisen kauhova rahina, kivimäinen ropina sen pudotessa suureen metallikulhoon. Sillä on soma tapa liikkkua kuin yksi suuri kokonaisuus vaikka se koostuu niin monista pienistä kappaleista, sen kaikkinaisen kalpean valkoisuuden seassa on ripaus harmaata, hän kääntää veden valumaan ja pikkuruiset nokareet hajoavat ja möykkyyntyvät kieppumaan pilvenä.
[56] Japanilaisilla on tietty tapa suhtautua sanaan ei, jonka käyttäminen on periaatteessa luvatonta. Voidaan sanoa ehkä tai anna minun miettiä asiaa tai en haluaisi aiheuttaa teille vaivaa, mikä voi tarkoittaa vanhemman sukupolven puheessa ei ja nuoremman polven puheessa ehkä, tai sitten saatetaan sanoa en voi viedä aikaanne, se on teille aivan turhaa tai siitä aiheutuisi täysin tarpeetonta vaivaa, millä vältetään ei-sanaan (iie) sisältyvä töksähtävän karkea lopullisuus, joka saattaisi kiusata toista tai herättää tarpeettomasti pahaa mieltä tai peräti suututtaa, joten se vältetään kohteliaasti kiertoilmauksella, ja tässä kätketyssä tanssissa kaikki ymmärretään hyvin.
[109-110] Kukaan ei tietenkään halua työpaikkaa valtameren takana, aiempaa huonompaa asemaa, vähemmän rahaa, yksiöasuntoa tai ulkona kasvavia kituliaita puita, jotka ravistelevat oksissaan tuulen lennättämiä muovikasseja, ei likaista lunta eikä kieltä, jota ei osaa edes auttavasti, ei täysin toisenlaisia ihmismassoja eikä yksinäisyyden viittaa, ellei hän kaipaa rakkautta jossain järjettömässä muodossa, uutta alkua tai vääryyksien oikaisemista, mutta toisinaan, tunnettuaan rakkautta ohimenevän tovin, ihminen etsii sen lähdettä juurettomaksi joutumisesta ja vaikeuksista huolimatta saadakseen lohtua, yksinkertaista hiljaista lohtua, pelkästä yhteisestä tilasta. Tiedosta, että toinen ihminen asuu samassa kaupungissa ja hengittää samaa ilmaa.
Siitä että kaikista niistä himmeistä valoista, jotka loistavat yössä pimeän tultua, yksi on hänen, yksi valo on hänen. Ja vaikka kyse ei oikeastaan ole samasta ihmisestä, aina voi uskotella niin. Nähdä vaikkapa rakastetun suun jossakin toisessa ihmisessä ja tuntea jälleen rakkauden ryöpsähdyksen, tarkoituksettoman ja hupsun tasapainottomuuden, ja syynä on pelkkä suu, joka on saattanut siirtyä arvaamattoman tyyppiseen ihmiseen, mutta se on silti hänen ja nostalgian tunnus. Niinpä joku saattaa muistuttaa rakastettua niin kovasti ja olla niin hänen kaltaisensa että pelottaa, ja sitten syntyy ongelmia.
Ongelmia syntyy silloin kun kiihkoksi sanottu tunne läikkyy sille harmaalle alueelle, jota sanotaan väijymiseksi.
[186] (Eikö "ei" olekin pahin sana silloin kun tietää, että se ei merkitse mitään, silloin kun se on voimaton, silloin kun se kuulostaa pelkältä ilman leyhähdykseltä?)
[242-243] Todellisuudessa Bobby Baxter oli rakastunut Marianeen korviaan myöten, mutta kuten niin usein käy, rakkaus sisälsi myös lupauksen siitä mitä hän itse voisi olla, tuoreempi ja hohdokkaampi Bobby Baxter, ja tämä nuori olento, joka tykkäsi bailata ja panna haisemaan aivan kuin hän itsekin, toisin kuin Sue, joka hoiti koiriaan ja luki iltamyöhällä dekkareita, ai, mene sinä vain, minulla on teetä, -
[253] Minä en ymmärrä että te miehet ette tiedä missä teidän vaimo on, miten mies ei voi tietää missä vaimo on, minun aikoinani sellainen oli paha, ihmiset sanoivat vaimo liian hurja, minä aina sanoin miehelleni, Mies, minä menen nyt torille tai Mies, minä menen tohtorille, sillä lailla. Käske vaimon kokeilla sitä, OK?
[270] Ja taatusti! sanoo Mariane, ja totta puhuen hänestä tuntuu helvetin hyvältä, kun viina imeytyy hänen rispautuneiden krapulahermojensa ja elämänpettymyksensä reunoihin, sillä selvin päin hänen tajuntansa tahtoo palata ajassa takaisin, eritellä, eikä hän halua yhtään tarkastella eilistä tai toissapäivää, ei yleensä edes muista paljon mitään, vain hävettäviä pätkiä ja katkelmia, mutta nuuskiessaan ympäriinsä kuin verikoira tajunta ryhtyy kiskomaan häntä takaisin kohti todellisia yksityiskohtia, takaisin kohti vauvaa, ja kippis! niin hän huitaisee viinaa kurkustaan alas ja tuskan pikkuinen ydin väistyy loitommalle.
[280] Ito hengittää syvään ja rauhallisesti eikä hänestä tunnu pahalta Yoshin takia, hän ei tunne mitään Yoshia kohtaan, hän on jättänyt taakseen sen maailman siten kuin ravintolassa luovutaan pöytäpaikasta, se on ollut oma ja tarkoituksenmukainen ja täyttänyt tehtävänsä hyvin, mutta sen voi jättää helposti, sillä se ei ole ollut ikioma ja saa olla yhtä hyvin toisten, sitä käytti väliaikaisesti ja nyt, kylläisenä, siirrytään muualle.
[304-305] Kiitoksia.
Ito pyyhälsi ovelle. Hän oli kiusaantunut,
ei ymmärtänyt miehen puheesta mitään, tavoitti muutamia
sanoja, anime, romanttinen, japanilainen, mutta
loppu oli silkkaa siansaksaa, ja häntä hävetti se, että
hän oli saattanut loukata miestä tai mies häntä, hän
kompuroi ovesta ulos ja kuuli sanatulvan jatkuvan ja kuten niin monta
kertaa tässä maassa hän joutuisi nytkin etäännyttämään
itsensä, ottamaan välimatkaa puhujaan.
Anteeksi, hän sanoi sulkiessaan oven.
