Henri Bergson: Henkinen Tarmo
10.02.2003
[12] Tajunnan ensimmäisenä toimintana siis on: säilyttää sitä, mikä ei enää ole olemassa ja ennakoida sitä, mikä ei vielä ole. Siltä puuttuisi nykyisyys, jos nykyisyys on vain pelkkä teoreettinen raja, joka erottaa menneisyyden tulevaisuudesta. Se voidaan tarkkaan katsoen käsittää, mutta havaittavissa se ei ole milloinkaan; kun luulemme sen yllättäneemme, se onkin jo meistä etäällä.
Todellisuudessa me havaitsemme vain jonkinlaisen tiheän keston, joka kahtena tekijänä ovat äskeisin menneisytemme ja lähin tulevaisuutemme. Me nojaamme menneisyyteen ja taivumme tulevaisuuteen; nojaaminen ja taipuminen siis ovat tajuisen olennon omituisuuksia. Jos haluatte, voimme niinmuodoin sanoa, että tajunta on olleen ja tulevan välinen yhdysviiva, menneisyyttä ja tulevaisuutta toisiinsa liittävä silta. Mutta mitä virkaa on tuolla sillalla ja mikä on tajunnan tehtävänä?
[16-17] Jos tajunta tosiaankin merkitsee valintaa ja jos tajunnan tehtävänä on ratkaisun suorittaminen, on tuskin luultavaa, että tajuntaa tavataan organismeissa, jotka eivät liiku omaehtoisesti ja joilla ei ole mitään ratkaisua suoritettavanaan. Itse asiassa ei ole elollista olentoa, jolta omaehtoisen liikkumisen kyky näyttäisi kerrassaan puuttuvan. Kasvikunnassakin, missä organismi yleensä on kiinni maaperässä, liikkumiskyky pikemminkin uinuu kuin kokonaan puuttuu; jos siitä voi olla hyötyä, se jälleen herää.
[29] Ajatus, joka jää pelkäksi ajatukseksi, taideteos, joka on ainoastaan suunniteltu, runoelma, joka on vain haveena sepittäjän mielessä, eivät vielä maksa vaivaa. Ponnistusta kysyy runon aineellinen todellistuminen sanojen avulla, taiteellisen suunnitelman muuttuminen veistokuvaksi tai maalaukseksi. Ponnistus on vaivalloinen, mutta samalla arvokas, arvokkaampi teosta, johon se päätyy, koska henkilö sen nojalla kehittelee itsestään enemmän kuin hänessä on, kohoaa omaa itseänsä korkeammalle.
[35] Muistakaapa, miten on käynyt erään toisen tuonpuolisuuden, ultraplanetaaristen avaruuksien. Auguste Comte väitti, ettei taivaankappaleiden kemiallisesta kokoomuksesta voida milloinkaan saada selkoa. Muutamia vuosia myöhemmin keksittiin spektraalianalyysi, ja nyt me tiedämme, mitä ainetta tähdet ovat, paremmin kuin jos olisimme niissä käyneet.
[40] Tajunta tulee siihen lisäksi jonkinlaisena fosforihohteluna; se muistuttaa valojuovaa, joka noudattelee ja kuvaa pimeässä seinäpintaa vasten raapaistun tulitikun liikettä. Tuo noidantuli, joka tuokion ajan valaisee niin sanoaksemme itseänsä, luo omituisia sisäisiä näköharhoja; senvuoksi tajunta kuvittelee muodostelevansa, ohjaavansa, synnyttävänsä liikkeitä, joiden pelkkä tulos se on; tästä johtuu usko vapaaseen tahtoon.
[51] Aineen maailmaan kuuluva ruumiimme ottaa vastaan kiihokkeita, joihin sen on vastattava soveliain liikkein; aivot ja aivojen ja selkäytimen järjestelmä yleensä valmistelevat näitä liikkeitä, mutta aistimus on aivan muuta.
[54] Jos pyydätte minua määrittelemään sen lyhyesti ja niin ollen välttämättä karkein piirtein, niin sanoisin aivoja yksinomaiseksi pantomiimielimeksi.
[55] Puhuessaan järjettömiä mielenvikainen voi noudattaa mitä ankarinta logiikkaa; toisinaan puhuu jokin vainohullu niin, että tekee mieli sanoa hänen vikanansa olevan liiallisen loogillisuuden. Hänen virheensä ei ole siinä, että hän järkeilee huonosti, vaan siinä, että hän järkeilee todellisuuden sivuitse, sen ulkopuolella, niinkuin nukkuva.
[58] Suunnilleen kaksikymmentä vuotta sitten (en mainitse asiaa turhamaisuudesta, vaan osoittaakseni, että sisäinen havainto voi olla tehokkaammiksi luultuja menetelmiä parempi) minä väitin, että silloin koskemattomana pidetty teoria kaipasi ainakin korjausta. Mutta vähät siitä!
[62-63] Mutta jos muistikuva ei piile aivoissa, missä se sitten säilyykään? - Totta puhuen en ole varma, onko kysymyksessä "missä?" järkeä vielä silloinkin, kun ei enää ole puhe aineellisesta esineestä. Valokuvauslevyt säilyvät kotelossaan, fonografilevyt hyllyissään, mutta miksi tarvitsisivatkaan muistikuvat, jotka eivät ole nähtäviä enempää kuin koskettaviakaan esineitä, sisältäjää, ja miten niillä voisikaan sellainen sisältäjä olla?
Jos kumminkin tahdotte tuon kysymyksen tehtäväksi, niin olkoon menneeksi, mutta minä käsitän silloin pelkästään siirtokuvallisesti muistikuvien sisältäjän ja sanon ihan yksinkertaisesti, että tuo sisältäjä on ihmisen henki.
[65] Ymmärrätte hyvin, etten ryhdy tässä ratkaisemaan äkkipikaa, niiden parin minuutin aikana, jotka minulla on käytettävissäni, kaikkein vaikeimpia ongelmia, mitä ihminen voi itsellensä asettaa.
[72] Me synnytämme joka hetki sähköä, ilmakehä on aina sähköinen, ja me liikumme magneettisten virtojen keskellä, mutta siitä huolimatta on tuhansien vuosien kuluessa elänyt miljoonia ihmisiä, jotka eivät ole aavistaneetkaan sähkön olemassaoloa. Samaten ovat meiltä voineet jäädä havaitsematta läheiset telepaattiset ilmiöt.
Mutta olipa miten tahansa, joka tapauksessa on kieltämätöntä, että telepatia, jos se on todellinen, on myös luonnollinen, ja ettei meidän, kunhan kerran saisimme selville sen ehdot, enää tarvitsisi telepaattisen vaikutuksen saamiseksi odottaa "elävän haamua", enempää kuin meidän nykyjään tarvitsee sähkökipinän näkemistä varten odottaa taivaan hyvää tahtoa ja rajuilman näytelmää, kuten muinoin.
[84] Monet seikat näyttävät viittaavan siihen, että menneisyys säilyy pienimpiä yksityiskohtiansa myöten ja ettei varsinaista unohtumista ole olemassakaan. -
Koko menneisyytemme säilyy katkeamatta, ja meidän tarvitsisi vain kääntyä havaitaksemme sen; mutta me emme voi emmekä saakaan kääntyä. Emme saa, koska tarkoituksenamme on eläminen ja toimiminen ja koska elämä ja toiminta silmäilevät eteenpäin. Emme voi, koska aivokoneiston tehtävänä on juuri menneisyyden kaihtaminen, sellainen järjestely, että jokaisena hetkenä kuultaa näkyviin vain se, mikä voi valaista hetken tilannetta ja hyödyttää toimintaamme, vieläpä niin että tuon hyödyllisen muistikuvan palauttaminen tapahtuu himmentämällä kaikki muistikuvat, lukuunottamatta yhtä, sitä, joka herättää meissä mielenkiintoa ja jota ruumiimme mimiikki jo luonnostelee.
[92-93] Sulkekaamme silmämme nähdäksemme mitä tapahtuu. Useat henkilöt sanovat, ettei tapahdu mitään; seikka on se, etteivät he katso tarkkaavasti. Itse asiassa havaitsee koko joukon asioita. Ensinnäkin tumman taustan. Sitten erivärisiä läikkiä, toisinaan himmeitä, toisinaan omituisen heleitä. Nuo läikät laajenevat ja supistuvat, vaihtavat muotoa ja vivahdustansa, sekaantuvat toisiinsa. Muutos voi olla hidas ja asteittainen. Toisinaan se taas tapahtuu äärimmäisen nopeasti. Mistä johtuukaan tämä haaveellinen värileikki?
[95] Tapaus ei ole ainoa laatuansa; näyttää siltä kuin kuutamon säteet, nukkuvan silmiä hyväillen, yleensäkin herättelisivät neitseellisiä ilmestymiä.
[120] "Todellisuuden funktion" heikonnuttua henkilö muka ei enää pysty täysin käsittämään nykyisyyttä: hän ei tarkoin tiedä, onko kysymyksessä nykyisyys, menneisyys, vaiko kenties tulevaisuus, ja valitsee menneisyyden, kun hänelle tehdyt kysymykset herättävät hänessä sellaisen ajatuksen.
[125] Jos ensinmainittu vaikutelma viimeksimainittuna hetkenä palaa tajuntaamme, niin se tekee epämääräisen, ajallisesti määrittelemättömän muistikuvan vaikutuksen, ja meissä ilmenee väärä tunnistaminen.
[132-133] Toisaalta on olemassa sairaalloisia tai epänormaalisia tiloja, jotka näyttävät tulevan normaalisen elämän lisäksi, sitä rikastuttavan eikä suinkaan köyhdyttävän. Houre, hallusinatio ja päähäniskeytymä ovat positiivisia tosiasioita. Niiden olemuksena on jonkin asian läsnäolo eikä suinkaan puuttuminen. Ne näyttävät tuovan ihmismieleen eräitä uusia tuntemis- ja ajattelemistapoja. Jos tahtoo niitä määritellä, on pidettävä silmällä, mitä ne ovat ja mitä tuovat, sen sijaan että kiinnyttäisiin siihen, mitä ne eivät ole ja mitä poistavat.
Useimmat mielenvikaisuuden oireet kuuluvat viimeksimainittuun ryhmään, ja samaa voi sanoa useista psyykillisistä anomalioista ja omituisuuksista. Väärä tunnistaminen on sekin sitä lajia. Se muodostaa, kuten tuonnempana saamme nähdä, omalaatuisen aspektin, aivan toisenlaisen kuin oikea tunnistaminen.
[135] Niinmuodoin ei psykologian tärkeimpänä tehtävänä tässä kohden ole selittää, kuinka eräät ilmiöt aiheutuvat sairaassa, vaan miksi ne eivät ole todettavissa terveessä ihmisessä.
[146] Koska en voi ennustaa, mitä tulee tapahtumaan, huomaan varsin hyvin, etten sitä tiedä, mutta samalla minä aavistan, että tulee hetki, jolloin olen sen tietänyt, siinä merkityksessä, että se on huomioni esineeksi tullessaan minulle tuttua, ja tämä tulevainen tuttuus, jonka tunnen välttämättömäksi tuntemiskykyni pitkin matkaa osoittaman voimakkaan suuntautumisen nojalla, vaikuttaa ennakolta taaksepäin nykyhetkeeni sijoittaen minut siihen omituiseen tilanteeseen, jossa on ihminen havaitessaan tuntevansa sen, minkä tietää olevan itselleen outoa.
[152] Erehdytään, kun tulkitaan älyllisiä toimintoja erillisinä, ikäänkuin ne olisivat oma tarkoituksensa, ikäänkuin me olisimme puhtaita henkiolentoja, joiden ainoana askareena on vaihtuvien ajatusten ja kuvien tarkkaaminen. Niin ollen vetäisi nykyhetken havainto puoleensa kaltaisensa muiston ilman minkäänlaista hyödyn sala-aikomusta, ilman vain, huviksensa, - iloiten siitä, että tuo tajunnan maailmaan vetovoiman lain, joka on verrattavissa aineen maailmaa vallitsevaan lakiin.
[156-157] Jokainen meistä on huomannut, kuinka omituiselta toisinaan näyttää tuttu sana, johon tarkkaavaisuutemme kiintyy. Sana ilmenee silloin uutena ja on tosiaankin uusi; tajuntamme ei ollut sitä ennen milloinkaan tehnyt siitä pysähdyskohtaa, vaan oli aina kulkenut sen läpi ehtiäkseen lauseen loppuun.
Me emme kykene hillitsemään psyykillisen elämämme hyökyä yhtä helposti kuin puheemme vauhtia, mutta milloin yleinen hyöky heikkenee, esiintyy eletty tilanne yhtä eriskummallisena kuin lausuttu sana, joka jähmettyy keskelle lauseen liikuntoa. Se ei enää kuulu todellisen elämän yhteyteen. Etsiessämme menneiden kokemustemme joukosta sitä, jota se eniten muistuttaa, johdumme sitä vertaamaan unennäköön.
[158] Ensimmäisenä ehtona on silloin, että tunnen jotakin erinomaista kummastusta, oudoksumista, joka tuntuu aiheutuvan siitä, että olen, missä olen. Tähän kummastukseen oksastuu sitten eräs melkoisessa määrin toisenlainen tunto, joka kuitenkin on edellisen sukua eräässä suhteessa: se tunto, että tulevaisuus on suljettu, että tilanne on kaikesta irrallaan, mutta että minä olen kiinni tilanteessa. Sitä mukaa kuin nämä kaksi tuntoa läpäisevät toisiansa, menettää todellisuus kiinteyttänsä ja nykyhetken havaintoni pyrkii kahdistumaan, tavoittamaan havainnon lisäksi jotakin sen takana olevaa. Onko kysymyksessä häämöttelevä »nykyisyyden muisto»?
[202] Kuten tiedämme, kykenevät eräät šakkimestarit pitämään lämpimänä useita vastustajia, šakkilautaa näkemättä. Aina kun joku vastustajista siirtää, ilmoitetaan heille siirretyn napelon uusi asema. He siirtävät silloin puolestansa ja kykenevät siten, »sokkopeliä» pelaten, kuvaillen joka hetki mieleensä kaikkien napeloiden asemat kaikilla šakkilaudoilla, voittamaan yht'aikaa monia, usein taitaviakin pelaajia.
[186] Tuohon kysymykseen vastaa yksinkertainen terve järki, että ponnistusta, ja samalla työtä, on olemassa silloin, kun tehtävä on vaikea. Mutta mistä merkistä tunnemme tehtävän vaikeuden? Siitä, ettei työ »suju itsestänsä», siitä, että koemme vastusta tai kohtaamme esteitä, sanalla sanoen siitä, että päämäärän saavuttamiseen kuluu aikaa enemmän kuin tahtoisimme. Ponnistus merkitsee aina hidastumista ja viivytystä.
[204] Puhuessamme ulkomaailman esineistä me tosiaankin voimme valita jommankumman kahdesta eri merkintäjärjestelmästä. Me voimme käsitellä mainittuja esineitä ja niissä tapahtuvia muutoksia joko olioina tahi mielteinä. Ja nämä kaksi merkintäjärjestelmää ovat molemmat hyväksyttävät, kunhan pysytään kiinteästi siinä, joka kerran on valittu.
[219] Kaikki se, mitä on sanonut aivojen ja mieltämisen kesken vallitsevasta suhteesta kuvallinen idealismi, joka pysähtyy värillisiin ja eloisiin välittömiin mielteisiin, soveltuu sitä suuremmalla syyllä oppineeseen idealismiin, joka pelkistää mielteet niiden matemaattiseksi luurangoksi, mutta jonka valossa ilmenee sitäkin sevemmin, ettei yksikään näistä avaruudellisista ja toistensa ulkopuolella olevista mielteistä voi sulkea itseensä kaikkia muita.
Koska ekstensiivisistä mielteistä on tuhottu, niitä toisiansa vasten hieromalla, ne ominaisuudet, jotka havainnossa erottavat niitä toisistaan, ei ole päästy askeltakaan lähemmäksi todellisuutta, joka on otaksuttu sisäiseksi jännitykseksi ja niinmuodoin sitä todellisemmaksi, mitä epäekstensiivisempi se on. Yhtä hyvin voisi luulotella, että kulunut rahakappale, josta on hävinnyt arvon täsmällinen merkki, on senvuoksi saavuttanut rajattoman ostokyvyn.
